Brendan Fraser – Toimintasankarista Oscar-voittajaksi

Varsinkin supersankarielokuvat liittävät mielellään Oscar-voittajia tähtiensä ja tekijöittensä joukkoon. Usein puhutaankin ”Oscar-näyttelijöistä toimintaleffoissa”, mutta harvemmin toisin päin. Brendan Fraser on poikkeus joukossa, mutta hänen potentiaalinsa oli tunnistettavissa jo uran alkukauden roolisuorituksissa – myös niissä hölmöimmissä.

Kanadalais-yhdysvaltalainen Brendan Fraser (s. 1968) aloitti näyttelijänuransa pääasiassa tv-tuotannoissa aivan 1990-luvun alussa. Hän löi nopeasti läpi vuoden 1992 elokuvallaan California Man: svengaava fossiili (Encino Man). Siinä Fraser esitti nykypäivän Kaliforniassa henkiin heräävää luolamiestä, joka tulee vedetyksi iloiseen opiskelijaelämään.

Se pohjusti fyysisen, koomisen ja seikkailullisen hahmon esittämistä, jossa hän 90-luvun lopulla nousi omaan luokkaansa. 1994 Fraser säväytti rock-henkisessä komediassa Sekopäät (Airheads), jota ei silloin ymmärretty, mutta josta sittemmin on ansaitusti tullut kulttisuosikki. Sitten seurasivat roolit, jotka osoittivat Fraserin uran suunnan: pöhkönhauska Tarzan-pastissi Viidakon Ykä (George of the Jungle, 1997) ja kokonaisen elokuvasarjan aloittanut Muumio (The Mummy, 1999).

Erityisesti Muumio teki hänestä klassisen “vanhan koulukunnan” toimintaseikkailusankarin – eräänlaisen 90-luvun version Harrison Fordin Indiana Jones -karismasta mutta slapstick-henkisemmällä twistillä. Hänen tähti-identiteettinsä rakentui fyysiselle komedialle, viehätysvoimalle, kepeälle sankaruudelle ja puhtaalle popcorn-viihteelle. Harva olisi tuolloin mieltänyt häntä Oscar-materiaaliksi.

2000-luvulle tultaessa Fraserin nousukiito tasoittui nopeasti. Vaikka hän teki uusia Muumio-elokuvia ja yritti käynnistää paria uutta franchisea sellaisilla vuoden 2008 elokuvilla kuin fantasiakirjasovitus Inkheart ja Jules Verne -seikkailu Matka Maan keskipisteeseen, ne eivät menestyneet entiseen malliin. Vaikka Fraser oli edelleen hauska sellaisissa hölmöissä komedioissa kuin Pyörryksissä (Bedazzled, 2000), hänen roolinsa alkoivat pienentyä tv-sarjoihin ja sivurooleihin  elokuvissa kuten Crash (2004). Matkalle osui todella huonojakin valintoja, kuten Karvaturrit vastakarvaan (Furry Vengeance). Fraser ei enää ollut tähti.

Uraongelmien ohella Fraser kohtasi fyysisiä ja henkisiä kolhuja. Viidakon Ykänä ja Muumioiden Rick O'Connellina hän ei koskaan ollut kylmä, koskematon alfauros vaan hahmo, joka oli valmis näyttämään typerältä, satuttamaan itseään slapstickissä ja heittäytymään täysillä. Nyt tiedämme, että hän myös oikeasti satutti itseään noissa rooleissa. Ne johtivat leikkaustakin vaatineisiin pitkäaikaisiin terveysongelmiin.

Jälkikäteen voi miettiä myös sitä, miten paljon hänen itseironinen maskuliinisuutensa oli myös suojakuorta. Itseironia voi olla tapa ottaa kontrolli tilanteesta nauramalla itselleen ennen kuin muut ehtivät ja sillä tavoin neutralisoida kritiikkiä aliarvostetusta fyysisestä komediasta ja tietoisen hömelöstä sankaruudesta.

Itseironia voi olla myös aidon haavoittuvuuden näyttämistä, ja riskin ottamista yleisön naurun suunnasta. 2000-luvulla Fraser osoitti myös haurautta. Uran ja terveyden horjuessa hänen avioliittonsa mureni, hän menetti läheisiään ja hän joutui alan vaikutusvaltaisen ihmisen seksuaalisen häiriköinnin kohteeksi.

Fraser piti pitkään matalampaa profiilia, kunnes 2020-luvulla alkoi uusi nousu, jonka fanit ovat nimenneet brenessanssiksi. Sen kulminaatio oli tietysti Oscar parhaasta miespääosasta Darren Aronofskyn elokuvasta The Whale (2022). Ironisesti se tuntuu suorastaan kommentilta hänet tähdeksi tehneistä elokuvista.

The Whalessa Fraserin esittämän hahmon kroppa ei ole enää vitsin väline eikä toiminnallinen instrumentti, se on staattinen, hauras ja tuskallinen katseen kohde. Se, mikä oli aikaisemmin ollut komedian ja seikkailun työkalu oli nyt tragedian ja empatian työkalu.

Ehkä Fraserin tapaus kertoo myös siitä, miten 90-luvun “kevyttä viihdettä” ei arvostettu samalla tavalla kuin nykyään franchise-kulttuurissa. Oscar tuntuu jopa symboliselta kunnianpalautukselta. Tunnustettiin, että ”lempeä pelle” oli koko ajan paljon enemmän. Fraserin potentiaalin olisi kuitenkin pitänyt olla selvää jo muutaman 90-luvun elokuvan myötä.

Todistusaineistona toimikoot Bill Condonin Frankensteinin isä (Gods and Monsters, 1998) sekä etenkin Philip Ridleyn Passion of Darkly Noon vuodelta 1995. Frankensteinin isä on ihastuttava draama ohjaaja James Whalen vanhuuden päivistä. Ian McKellenin esittämä ohjaajalegenda iskee silmänsä Fraserin esittämään puutarhuriinsa ja alkaa kertoa tälle tarinoita klassikoittensa synnystä. Fraser ei ole pääroolissa ja kieltämättä jää McKellenin varjoon (kukapa ei jäisi), mutta vakuuttaa silti vakavassa elokuvassa komedian ja toiminnan keskellä.

Passion of Darkly Noon sen sijaan on elokuva, jonka olisi pitänyt sotkea helppo lokerointi Fraserista vain seikkailutähtenä. Se oli kaikkea muuta kuin turvallinen uravalinta, onhan siinä niin uskonnollista hysteriaa, seksuaalista tukahduttamista, psykologista väkivaltaa kuin suorastaan goottilaista intensiteettiä.

Fraserin Darkly Noon on neuroottinen, fanaattinen, äärimmäisen herkkä ja pelottava hahmo. Roolisuorituksessa on säröä, ei vain fyysistä temppuilua. Hän ei ole siinä sympaattinen, vaan jopa ahdistava ja traaginen. Ehkä siksi se usein unohtuu Fraserin tuotannosta puhuttaessa – tai koska kovin moni ei sitä ole nähnyt...

Darkly Noon ei nimittäin ollut kaupallinen eikä kriittinen läpimurto, mutta on onneksi sentään tätä nykyä kulttiteos. Muumio-menestys määritteli Fraserin niin vahvasti, että varhaiset synkemmät roolit jäivät retrospektiivissä sivuun. Kyynisesti voisi myös epäillä, että kunnon comeback-kertomus tarvitsee yksinkertaisen kaaren kevyestä toimintatähdestä, joka unohduksen kautta nousee Oscar-voittajaksi raskaassa draamassa. Darkly Noon sotkee siistin tarinan, koska se osoittaa, että kapasiteetti oli koko ajan olemassa.

Darkly Noonin ja The Whalen välillä on kuitenkin yhteys. Darkly Noon ei kestä epävarmuutta, reagoi pelkoon fanaattisuudella ja yrittää suojautua maailmalta jäykällä ideologialla. Molemmissa on suljettu mieshahmo, joka ei osaa käsitellä maailmaa ympärillään. Fraser ei esitä heitä ironisesti. Hän menee täysillä hahmon sisään.

Vaikka Fraserin tarinasta saisi helposti tehtyä elokuvankin, se ei ole vielä ohi. Häneltä on vuoden 2026 aikana tulossa Pressure, jossa hän esittää presidentti Dwight D. Eisenhoweria. Lisäksi työn alla on Andy Garcian työstämä rikosdraama Diamond. Pitkän linjan fania kiinnostaa erityisesti Rick O'Connellin paluu. Vuodelle 2028 on nimittäin luvassa The Mummy 4, jossa toivottavasti saamme kuulla, mitä ysärisankarille ja hänen perheelleen kuuluu tätä nykyä.

Se olisi vain paikallaan kunnianosoituksena lempeälle koomikolle, joka on aina ollut valmis näyttämään nololta mutta myös avoin tunteille. Moinen ei 90-luvun toimintakulttuurissa ollut kovin arvostettua. Fraser toi sen fyysiseen ja cooliin maskuliinisuuteen pehmeyttä. Se teki hänestä rakastettavan yleisölle, mutta ei välttämättä vakavasti otettava teollisuuden silmissä. Nyt sekin epäkohta on korjattu.