Se elää! Frankensteinin hirviön monet kasvot

Frankensteinin hirviön tarina on filmattu lukuisia kertoja. Uusin näkemys on Maggie Gyllenhaalin ohjaama The Bride!. Se on monin tavoin kunnianhimoinen elokuva, joka yhdistää goottiromantiikan, rikoskertomuksen ja feministisen näkökulman. Tuore Oscar-voittaja Jessie Buckley (Hamnet) esittää elokuvassa paitsi Frankensteinin morsianta myös tarinan luonutta kirjailijaa elokuvan kehyskertomuksessa. Frankensteinin hirviötä, jonka nimi on yksinkertaisesti Frank, esittää Christian Bale.Visuaalisesti näyttävä ja moneen suuntaan kurottava suurtuotanto sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta siinä on myös ilmeisiä ansioita.

Mary Shelleyn kirjoittama Frankenstein: Uusi Prometheus ilmestyi vuonna 1818. Romaani kertoo Victor Frankensteinista, joka rakentaa elävän olennon kuolleista osista. Sitä pidetään hirviönä, vaikka se ei ole syntyessään paha. Koska maailma torjuu olennon, hänestä tulee se, mitä muut näkevät.

Frankensteinin hirviöstä on tehty satoja filmatisointeja, joista osa muuntelee tarinaa hyvinkin vapaasti. Frankenstein on muuntunut komediaksi ja animaatioksi, mutta perusasetelma on yleensä sama. Merkittävimmät Frankenstein-elokuvat on ohjannut James Whale. Vuoden 1931 Frankenstein teki hirviöstä näkyvän. Boris Karloffin esittämänä litteäpäisestä ja arpisesta hirviöstä tuli ikoninen hahmo. Whalen visuaalisesti upea elokuva alkaa varoituksella, jossa katsojaa kehotetaan valmistautumaan, sillä tarina voi järkyttää. Silti Whale tekee hirviöstä inhimillisen. Karloffin esittämä hirviö on yksinäinen hahmo, joka etsii paikkaansa maailmassa.

Whale teki jatkoa elokuvalle vuonna 1935, ja se vie tarinan syvemmälle. Frankensteinin morsian on elokuvahistorian parhaita jatko-osia. Victor Frankenstein on luopunut mielipuolisista kokeistaan, mutta hänen vielä sekopäisempi kollegansa tohtori Pretorius saa hänet luomaan hirviölle kumppanin, Frankensteinin morsiamen.

Whalen elokuvat tekivät hirviöstä traagisen hahmon, mutta brittiläisen Hammer-yhtiön Frankensteinin kirous (1957) käänsi asetelman päälaelleen. Sekin on Frankenstein-elokuvien kiistaton klassikko. Terence Fisherin ohjaama elokuva ei keskity ensisijaisesti hirviöön vaan Victor Frankensteiniin. Peter Cushingin esittämä paroni ei ole romanttinen tiedemies, vaan kylmä ja pakkomielteinen hahmo, joka on valmis tekemään mitä tahansa saavuttaakseen tavoitteensa. Christopher Leen esittämän hirviön tragedia ei synny pelkästään siitä, että hänet torjutaan, vaan myös siitä, että tieteellinen koe menee kammottavasti pieleen. Kun Whalen elokuvat olivat vielä mustavalkoisia, Frankensteinin kirous oli Hammerin ensimmäinen värillinen kauhuelokuva, ja se toi tarinaan jotain uutta.

Vielä enemmän uutta toi Mel Brooksin ohjaama Frankenstein Junior (1974). Se osoittaa, kuinka syvälle tarina on juurtunut. Frankenstein Junior on parodia, mutta se ei pilkkaa kohdettaan. Brooks jäljittelee Whalen elokuvien visuaalista tyyliä ja käyttää jopa osin samoja lavasteita mutta kääntää tarinan komediaksi. Kaikki keskeiset elementit ovat yhä läsnä, vaikka sävy on kevyt. Brooksin elokuva muistuttaa, että Frankenstein ei ole vain synkkä kertomus. Se on myös absurdi, ja siksi ajaton.

Kenneth Branaghin ohjaama Mary Shelley’s Frankenstein (1994) palautti tarinan juurilleen. Branagh halusi elokuvan nimestä lähtien olla uskollinen romaanille ja keskittyi erityisesti hirviöön.

Robert De Niron esittämä olento ei ole mykkä tai yksinkertainen. Se puhuu, ajattelee ja ymmärtää.. Hirviö kysyy, onko hänellä sielu ja kaipaa hyväksyntää. Elokuvan vahvimmat hetket syntyvät tästä sisäisestä kamppailusta. Hirviö ei ole pelkkä uhri tai uhka. Se on moraalinen olento, joka kärsii.

Tim Burtonin Frankenweenie siirsi tarinan kokonaan erilaiseen maailmaan. Burton teki Frankenweenien alun perin lyhytelokuvana vuonna 1984 ja laajensi sen pitkäksi stop motion -animaatioksi vuonna 2012. Elokuva on yksinkertainen muunnelma Frankensteinin tarinasta. Poika menettää lemmikkinsä ja yrittää herättää sen henkiin. Burtonin omintakeinen tyyli on vahvasti läsnä, mutta sen sydän on klassisessa tarinassa. Samalla Frankenweenie tekee kunniaa vanhoille kauhuelokuville. Se osoittaa, että tarina ei tarvitse suurta mittakaavaa toimiakseen.

Viime vuonna ilmestyi Guillermo del Toron Oscar-palkintojakin kerännyt Frankenstein, joka puolestaan on lähellä Shelleyn näkemystä. Del Toron katse keskittyy hirviöön, josta tulee Jacob Elordin esittämänä hyvin inhimillinen. Del Toron tyylikäs elokuva on valitettavasti julkaistu vain Netflixissä.

Näiden poimintojen lisäksi Frankensteinista on tehty lukemattomia muita elokuvia laidasta laitaan. Pelkkä nimikkeiden määrä osoittaa, miten ikonisesta tarinasta on kyse.

Frankensteinin morsiamen hahmo on aina ollut keskeneräinen. Kirjassa hän jää pelkäksi ideaksi. Whalen elokuvassa hän syntyy mutta ei saa ääntä. Morsian on luotu toisen tarpeeseen, ja hänen olemassaolonsa määritellään ulkopuolelta. Gyllenhaalin The Bride! taas pyrkii siihen, mitä aiemmat versiot eivät tehneet antamalla morsiamelle äänen. Morsian on väkivallan uhri, mutta samalla aktiivinen toimija. Lisäksi Gyllenhaalin näkemys laajentaa tarinan lajityyppiä moneen suuntaan, sillä siitä kasvaa myös jonkinlainen kieroutunut romanttinen seikkailu, joka sijoittuu 1930-luvun gangsterielokuvien maailmaan: Bonnie ja Clyde on selvästi antanut inspiraatiota.

Frankensteinin tarina on ikuinen kysymys siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen yrittää luoda elämää. The Bride! ei anna siihen selkeää vastausta, mutta se osoittaa, että Frankensteinin tarina elää.