Elvis elää valkokankaalla

Elvis Presley (1935–1977) on ehkä kaikkien aikojen tunnetuin artisti. Juuri ilmestynyt elämäkertaelokuva Elvis on upeasti kerrottu tarina rockin kuninkaasta, joka teki myös näyttävän uran Hollywood-elokuvissa.

Baz Luhrmannin elokuva Elvis on elokuvallista tykitystä alusta loppuun: se on kuvan, äänen ja eeppisen tarinan juhlaa. Mitäpä muuta voisi odottaa ohjaajalta, joka tunnetaan elokuvista Romeo ja Julia, Moulin Rouge! ja The Great Gatsby.

Elvis on päällisin puolin perinteinen elämäkertaelokuva, jossa käydään läpi artistin elämä ja ura. Baz Luhrmannin värikylläinen ja kekseliäs ohjaustyyli tuo siihen kuitenkin aivan omanlaisensa kierteen. Musiikkinumerot ovat kaikkea muuta kuin välttämätön paha, ne saavat kerronnallisen merkityksen kuin musikaalielokuvassa, ja sen lajityypin Luhrmann todella hallitsee.

Elokuvan nimiroolin tekee toistaiseksi tuntematon Austin Butler, joka astuu suuriin saappaisiin ja täyttää ne valtavalla energialla. Jos Butler ei saa roolisuorituksestaan Oscar-ehdokkuutta, niin se on ihme. Toisen mieleenpainuvan roolin tekee Tom Hanks elokuvan konnana, manageri Tom Parkerina, jonka itsekkäät ratkaisut estivät Elviksen urakehitystä.

Luhrmannin elokuva on onnistunut kokonaisuus: se voisi hukkua suureelliseen visuaaliseen tyyliin, mutta ohjaaja on onneksi tajunnut, että tarina on tärkeämpi kuin komea ulkokuori. Kokonaisuus pysyy hienosti kasassa, vaikka kestoa on lähemmäs kolme tuntia.

Elvis Presleystä ei ole aiemmin tehty näin isoa elämäkertaelokuvaa. Vuonna 1979 ilmestyi televisioelokuva Elvis, jonka taustalta paljastuu yllättävät nimet. Kauhuohjaajana tunnettu John Carpenter teki monta elokuvaa yhdessä Kurt Russellin kanssa, mutta harvempi tietää, että ennen sitä he tekivät yhdessä televisioelokuvan, jossa Russell esittää Elvistä. 

Carpenterin Elvis sai Yhdysvaltain televisioesityksessä niin hyvät katsojaluvut, että siitä tehtiin lyhennetty versio Euroopan teatterilevitystä varten, ja elokuva nähtiin myös Suomen teattereissa.

Elokuvahahmona Elvis on kuitenkin nähty lukuisia kertoja. Memphisiläinen elokuvakriitikko John Beyfuss on laskenut, että vuosittain ilmestyy keskimäärin kahdeksantoista elokuvaa, joissa Elvis esiintyy tavalla tai toisella. 

Esimerkiksi Quentin Tarantinon käsikirjoittamassa True Romancessa Elviksellä on merkittävä osuus päähenkilön oppi-isänä ja ihanteena. Jim Jarmuschin elokuvassa Mystery Train Elviksen haamu ilmestyy unessa. 

Kauhukomediassa Bubba Ho-Tep nähdään Bruce Campbellin esittämä Elvis, joka ei olekaan kuollut vaan viettää eläkepäivään vanhainkodissa. Vastaavanlaisia esimerkkejä on lukuisia.

Elvis on siitäkin merkittävä hahmo, että varmaan yhtäkään tähteä ei ole imitoitu yhtä laajalti. Elokuvamaailmassakin on valtava määrä Elvis-imitaattoreita. Hauska esimerkki on vaikka vuoden 1992 romanttinen komedia Kuherruskuukausi Vegasissa, jossa Nicolas Cage ja Sarah Jessica Parker matkustavat vihittäväksi Las Vegasiin. Tarinaa höystää paitsi Elviksen musiikki myös Elvis-kloonit.

Entäpä Elviksen omat elokuvat? Niitä on kunnioitettava määrä, vaikka taso vaihteleekin suuresti.

Elviksen manageri Tom Parker halusi tehdä artististaan myös Hollywood-tähden. Ehkä taka-ajatuksena oli se, että 1950-luvulla oli harvinaista, että nuorisomusiikin esittäjällä olisi muutamaa vuotta pidempi menestyksekäs ura.

Elviksellä ei itselläänkään tosin ollut mitään sitä vastaan, että hänestä tulisi myös elokuvatähti. Elvis ihaili James Deania ja Marlon Brandoa, jotka olivat hänen aikansa supertähtiä valkokankaalla. Vuodesta 1956 alkaen Elvis näytteli yli kolmessakymmenessä elokuvassa. Jotta fanit olisivat olleet tyytyväisiä, hänen roolihahmonsa yleensä myös lauloi.

Monet Elviksen elokuvista olivat menestyksiä, mutta varsinaisia merkkitapauksia niistä on vain pieni osa. Silti ainakin joihinkin niistä kannattaa tutustua merkittävänä osana populaarikulttuuria.

Vuonna 1958 ilmestynyt King Creole, joka sai suomenkielisen nimen Kitara kainalossa, on kaikin puolin pätevä Elvis-leffa. Laadun takeena olivat Casablancan ohjaaja Michael Curtiz ja laatuelokuvien tuottaja Hal B. Wallis. New Orleansissa kuvattu film noir -vaikutteita sisältävä musikaalidraama nousikin sekä yleisön että kriitikoiden suosikiksi.

Vuotta aiemmin ilmestynyt Jailhouse Rock, suomeksi Rock 'n' roll -suosikki, on King Creolen ohella niitä Elviksen elokuvia, jotka nauttivat arvostusta myös kriitikoiden parissa. Juoni on melodramaattinen ja muutenkin heppoisempi kuin King Creolessa: Elvis esittää vankilasta vapautuvaa nuorukaista, joka haaveilee laulajan urasta. Silti Jailhouse Rock kuuluu niihin elokuviin, jotka kannattaa tsekata, jos haluaa Elviksen elokuvauraan tutustua.

Vuonna 1960 valmistunut Puoliverinen (Flaming Star) kuuluu King Creolen ohella niihiin kunnianhimoisiin elokuviin, joissa Elviksen laulajapersoonaa ei vain ympätty tarinaan mukaan. King Creolen tapaan laadun takeena on mestariohjaaja. Tällä kertaa kameran takana oli Don Siegel, joka oli saavuttanut aiemmin mainetta elokuvalla Ruumiinryöstäjät ja sittemmin teki Clint Eastwoodin kanssa elokuvat Likainen Harry ja Pako Alcatrazista. Vahvatunnelmaisessa westernissä Elvis esittää intiaaniäidin ja valkoisen isän poikaa, joka joutuu valitsemaan oman puolensa.

Rakasta minua hellästi (Love Me Tender, 1956) ei nykykatsojan silmin vaikuta kummoiselta elokuvalta, mutta sitä ei pidä sivuuttaa, kun perehtyy Elviksen filmografiaan. Yhdysvaltain sisällissodan aikoihin sijoittuva draama oli Elviksen ensimmäinen elokuva, ja siitä tuli valtava menestys, kuten myös nimikappaleesta.

Näiden poimintojen lisäksi Elviksen filmografiassa on reilut parikymmentä elokuvaa, joihin kuuluu jonkinasteisia helmiäkin, kuten Sininen Havaiji (Blue Hawaii, 1961) ja Tyttöjä! Tyttöjä! Tyttöjä! (Girls! Girls! Girls!, 1962), vaikka ne edustavatkin Elviksen hömppäosastoa ja ovat oman aikansa tuotteita.. Maailma tulee muistamaan Elviksen ennen kaikkea laulajana, mutta hänellä on kiinnostava paikka myös elokuvamaailmassa.

Baz Luhrmannin Elvis elokuvateattereissa 29.6. alkaen.